Eilen aitansiivousta suunnitellessani törmäsin laatikkoon, jonka penkomisesta seurasi kaihomieli. Laatikossa oli kirjeenvaihtoani reilun 7-8 vuoden takaa, ajoilta, jolloin isommat olivat pieniä. Minähän rakastin kirjeenvaihtoa! Mitä sille tapahtui?? Enää en tahdo saada edes sähköpostia aikaiseksi... En ole ainut saamaton, huomasin kirjenippuja selatessani ja miettiessäni, mitä mahtaa niiden kirjoittajille kuulua. Lähes kaikkien kanssa olen edelleen jollain tapaa tekemisissä, mutta pitkiä syväluotaavia ja välillä ah, niin ihanan tajunnanvirtaisia kirjeitä ei enää juurikaan postilaatikkooni kolise. Miksi minulla ei ole aikaa kirjoittaa kirjettä, vaikka minulla on aikaa rundata netin ihmemaassa ja nakuttaa tänne vuodatukseen? Weird.

Lomastressi. Kireää, joka vingahti taas iltaa kohti tiukemmalle, vaikka huokailin päivällisen keskustelun jälkeen jo helpotuksesta... Toivon, että tarinassa on onnellisempi loppu kuin mitä päivällä käydyssä sananvaihdossa. En olisi ikinä uskonut kuulevani joitain sanoja, jotka vihanpuuskassa yhteenpuristettujen hampaiden välistä ilmoille singottiin. Ne kaivavat ja kaihertavat vielä pitkään sopuhalauksen jälkeenkin. Ei kaikkia sanottuja sanoja saa enää lausumattomiksi. Ei mitenkään. Ikävä kyllä.

Aikaisemmin tänään käytiin juhlistamassa lomaa naapurikaupungin Rossossa kumppareidenostomatkalla. Lapset saivat sieltä Tommi Evilän tsemppikortit. Miksi niitä ei jaeta tympääntyneille ja elämäänsä kyllästyneille äideille? Mieluummin vapaaillan ja vaikka itsensä Tommi Evilän kanssa. Tahtoo!