Eksyin eilen puolivahingossa vanhan päiväkirjani sivuille. Ihan perinteisen sellaisen, jonka sivuille olin kirjoittanut ajatuksiani, tunteitani, elämääni noin 10 vuoden takaa. On tämä ihmismieli sitten hassu. Huomasin unohtaneeni moniakin asioita, joista silloin kuvittelin, etten unohda koskaan!

Tavallaan on mukava lukea päiväkirjan sivuilta sitä, mitä oli silloin. Mutta toisaalta taas... onko kaikkea tarpeellista muistaa? Jos mieleni on päästänyt asiasta irti ja sen unohtanut, mitä järkeä minun on se taas palauttaa lukemalla päähäni pyörimään? Haluan muistaa hyvät ja iloiset asiat, enkä niitä pimeitä päiviä, vaikka toki selvää on, että sellasiakin jokaisen elämään mahtuu. Onko se taas sitten ihan tyhmää, ettei halua muistaa sitä, mikä oli vaikeaa ja ikävää? Kun elämä ei kuitenkaan voi olla pelkkää auringonpaisteista kadunreunaa...

Tein tietoisen päätöksen, että joidenkin elämäni asioiden, osin jo unohtuneiden, annan olla ja unohdan. For good. Kaikkea ei tarvitse ikuisesti kantaa mukanaan, ihanan vapauttavaa. Otan reppuuni mieluummin ne asiat, jotka saavat hymyilemaan, kuin ne, jotka saavat otsan kurtistumaan! Käytännössä tämä tarkoittaa muutamaa harventunutta sivua päiväkirjassani, mutta so what, päästän itseni vapaaksi niistä muistoista!

Tämä meneillään oleva elämänvaihe - en tiedä mitä tästäkään jälkeenpäin haluaisin muistaa. Hoitelisin lempein käsin ketä tahansa mummoa ja paappaa, mutta kun ne on nämä omat, elämäni peruspilarit jotka natisten ovat murtumassa ... paha rasti. Tosi paha. On niin vaikeaa osata suhtautua "oikein". Kun yrittää jaksaa ymmärtää ja väistellä pahimmat väsymyksestä kimpoavat nuolet, mutta kun kuitenkin on vain tälläinen yksinkertainen ihminen, niin liian helposti ne piikit pistää ja asiat ottaa liian raskaasti kantaakseen. Ja onhan tässä nielekselemistä; päivät ryömivät kohti vääjäämätöntä loppuaan vanhemmilla eikä ole mitään, EI MITÄÄN, jolla ne jäljelläolevat saisin kirkastettua. He ovat antaneet periksi, käpertyneet surkeuteensa, päättäneet etteivät tee enää mitään, jossa vahingossa piristyisi. Eivät pysty. Eivät jaksa. Eivät halua. Iänkaikkiset harmaat kasvot, syviä luovuttaneita huokauksia... Vierelläkulkijan osakaan ei ole ihan helppo.

Silti tässä mennään. Kohti kesää ja vihreitä niittyjä, hiirenkorvia ja narsisseja. Sinivuokot kukkivat jo suurina sinisinä ryppäinä ja pellonreunat ovat keltaisenaan leskenlehdistä. Pihan viimeinen lumikasa sulanee iltapäiväauringossa jo pois. Onneksi on paljon mukavaakin ajateltavaa ja suunnitelmia mökillä ja vaikka mitä. Niiden voimalla eteenpäin.