torstai, 5. syyskuu 2013

Syyskuu, syyskuu, minne hänet veit...

mut syyskuu taisi tuoda takaisin blogin ääreen. Kesä meni ja syksy menee kovaa kyytiä. En näemmä saa enää itsestäni valutettua näppikselle mitään. Liian helposti tulee kirjoitettua valivalia enkä sellaista jaksa itsekään lukea.

 

Elämä on. Juupajuu, jaapa jaa. Trallalallalaa.

 

sunnuntai, 12. toukokuu 2013

Syväsukellusta pohjamutiin

on ollut tämä kevät. Sinnitellen paskaojassa rämpien eteenpäin, onneksi virta vie. Välillä tuntuu, että vastavirta...

Isän kanssa oleminen on käynyt jotenkin hyvin raskaaksi minulle. Äidin ikävä nousee potenssiin sata aina isää tavatessa. Isä on äidin kuoleman jälkeen menettänyt viimeisenkin elämänhalunsa, ja on todella raskasta seuraa. Äiti sentään välillä kysyi, mitä minulle kuuluu ja miten jaksan, isä kertoo vain oman pahan olonsa. Syvästi masentunut ihminen ei osaa muuta ajatella, pitäisihän se minun aikuisena ihmisenä ymmärtää. Itsekin uupuneena ja alavireisenä en vain tahdo jaksaa ymmärtää.

Yritin keventää taakkaani sillä, että olisin siirtänyt omaishoitajuutta veljelle. Tuntuu jotenkin hassulta, että minä perheellisenä ja täyttä työaikaa tekevänä juoksen vielä ylimääräisenä isän asiat, kun veljen päivät kuluvat maaten ja kattoon syljeskellen. Samalla olisi saatu hänelle vähän rahallista tuloa ja järjellistä tekemistä; tehtävä, jossa olisi voinut tuntea olevansa tarpeellinen. Raha-asioiden hoitoa olisin jatkanut edelleen. Asioitamme hoitanut omaishoidonohjaaja jäi eläkkeelle, ja seuraajansa oli jo uupunut työtaakkansa alle, ja oli todella tyly puhelimessa. Hävettää tunnustaa, että sen puhelun jälkeen sulkeuduin 10 minuutiksi työpaikan vessaan parkumaan. Toivoisin omaishoidon ohjaajalta TUKEA ja apua, en suoranaista v***uilua siitä, kuinka sote-isäntäkunnassa ei tälläistä naapuriapu-tukea makseta ollenkaan, mutta meidän kummallinen pikkukunta sitä maksaa ja hänen työtaakkansa ohella pitää vielä nekin asiat hoitaa. En aio enää häiritä Hänen Ylhäisyyttään Omaishoidon Ohjaajaa, ettei vallan uuvu. (*rumia sanoja, monta*) Eli nyt vaan jatketaan näin hamaan burnouttiin saakka. Kiitos *rumasana* tyhjästä.

Kai uupumus teki taudille hyvän alustan pesiytyä, kun sairastuin ripuliin ja sen jälkeen kuumeeseen, joka kesti 3 päivää. Tänään ensimmäinen kuumeton päivä, kai, toivottavasti. Olo ei vielä ole ihan häävi, mutta jaksoin hautausmaalle lähteä kukkaset viemään sentään. Ikävä on kova. Paulaäidin kaipuu on ja pysyy sekin, mutta lapsuudenäidin ikävä on tänään suoranaista kipua. Tämänkin kanssa oppii elämään, muttei ihan vielä.

 

sunnuntai, 7. huhtikuu 2013

Tee minusta näkyvä

Sunnuntai. Olen ollut alavireinen ja alakuloinen ja kärsinyt kroonisesta taisteluväsymyksestä ja kivireen vetovastuu on painanut lujana harteilla. En ole jaksanut omaishoitaa, niin kuin olisi pitänyt.

Tänään sain jostain virtaa vetää ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin lenkkarit jalkaan lähteä kylänlenkille puoliskon kanssa. Veljen nurkilla kävellessämme keksin soittaa hänelle ja kysyä lähteekö samaa matkaa meille syömään. Lähtihän veli. On ollut yli ½ vuotta selvinpäin, mikä on upea asia. Ehkä jonain päivänä lakkaan pelkäämästä repsahdustaan, mutta voi olla, että se pelko säilyy. En tiedä onko terveysongelmia vai mistä johtuu veljen todella epävarma kävely, eka kilometri oli ihan tuskaa, kun sai jatkuvasti odotella, mies oli kuin kuukävelyllä. Sitten jo vähän helpotti ja kun kaksmetrisen kone lähti käyntiin, käveli kalkkiviivoilla ohitsekin pitkillä jaloillaan. Muutenkin miehen olemus koheni muutaman tunnin visiitillä selvästi, Sisu-kissan tarjoama kehruuterapia laittoi viimeistään palikat järjestykseen.

Syönnin jälkeen puolisko kävi hakemassa isänkin meille kahville. Isä saapui niin läpikuultavan hauraana ja huterana, että sydämeen koski. Äänensäkin oli kuin kuiskaus. Tuntien kuluessa asia kuitenkin hänelläkin koheni, juteltiin vanhoja ja olevia ja tulevia, sai haastella vävynsä kanssa maailman asioita ja historiaa, ja selvästi isä nautti saadessaan olla molempien lastensa seurassa. Ihan silminnähden isä muuttui taas näkyväksi ja kuuluvaksi, oli ihan toinen mies, kun saatoin hänet äsken kotiin.

Olen iloinen huomatessani onnistuneeni piristämään heitä, mutta toisaalta taas minulla on nyt vähän uupunut olo ja se VASTUU painaa raskaana - näin konkreettisesti taas miten ISO rooli minulla on veljen ja isän elämässä, minun PITÄÄ jaksaa! Ja samaan hengenvetoon hiljainen ajatus, entä jos en jaksa...ei, se ei ole edes vaihtoehto. Pitää jaksaa. Toivon löytäväni itselleni jonkun keinon tankata jaksamista ja postiivista energiaa, en halua muuttua pikkuhiljaa kitkeräksi ja katkeraksi.

Tämä elämä nyt vaan menee nyt näin. Mun vuoro tulee joskus, ja jos ei tule, niin meneehän se yksi elämä näinkin :) Jos edes niitä pieniä onnenmurusia osaisi arvostaa, silloin kun niitä edessä kimaltelee.

keskiviikko, 23. tammikuu 2013

Vielä henki pihisee

muttei pihinät siirry näppäimistön kautta tähän blogiin. En saa verbaalisesti itsestäni ulos, on verbaalinen ummetus ja paha sellainen :) Kirjoitettavaa olisi, vaan en tiedä missä ja miten ja mihin kirjoittaisin ja kuinka paljon siitä personoisin itseeni - tämä blogi kun on minuun liitettävissä, enkä tiedä onko ihan kaikkea järkevää puhaltaa ulos puolijulkisesti....

Tasapainoilen työn, perheen ja omaishoitamisen ohessa kahden ISON  ja minuun tiiviistiliittyvän asian kanssa. Kummassakin olen liittynyt vertaisteni joukkoon, enkä oikein tiedä kumpaanko keskityn, kun tuntuu että rahkeet ei molempiin riitä. Ehkä ne kulkee mukana kumpikin ilman sen suurempia paneutumisia. Toinen saa taustailla, että toiseen pääsen keskittymään. Näin se menee.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille tänne hiljaiseen blogiini eksyneille :)

torstai, 25. lokakuu 2012

Voi äiti.

Niinkuin kai tässä useampaan kertaan on tullut mietittyä, elän luopumisen aikaa. Yksi iso merkki lyötiin elämääni 30.9 iltamyöhällä, kun puhelin soi. Olin jo nukahtanut, mutta heräsin siihen. Katsoin puhelintani ja näin puhelun tulevan vuodeosastolta. Tiesin. Toivoin silti, että se olisikin jotain muuta. Mutta ei ollut. Äiti oli nukahtanut ikiuneen.

Miten monta kertaa olenkaan tuon tilanteen miettinyt etukäteen. Minulla on tyhmä tapa surra asioita edeltäkäsin... Ei siitä mitään apua ole, ihan yhtä täysillä ne tunteet sitten pyyhkivät yli. Ei rakkaasta luopumiseen voi valmistautua. Vaikka toinen kuinka olisi sairas, kuolema yllättää aina ja vie maton jalkojen alta. Tiedän, että äiti oli valmis lähtemään, hän se usein viimeisinä viikkoinaan sanoi. Se ehkä vähän lohduttaa.

Ehkä minä vain olen NIIN kiinni vanhemmissani. Ehkä se johtuu siitä adoptiotaustasta? Olen asunut elämästäni vain 4 vuotta eri paikkakunnalla kuin vanhempani. Olemme tavanneet vähintään viikottain. Omaishoitajuuskin niittasi meidät entistä lujemmin yhteen...

Ensimmäiset pari viikkkoa meni ihan sumussa. Toimin kuin kone, järjestin asioita ja huolehdin kaikesta. Oli vimma saada kaikki valmiiksi. Uupumus oli suurempi kuin ikinä olisin voinut kuvitella. Illalla nukahdin kuin olisi halolla päähän pätkäisty, mutta aamulla heräsin silti todella väsyneenä. Onneksi se helpotti hautajaisten jälkeen. Onneksi minulla oli mahdollisuus olla sairaslomalla hautajaisiin asti ja lomalla vielä lasten kanssa syyslomaviikon sen jälkeen.

Vaan tämä elämä nyt, ikävä takataskussa.... en tätäkään osannut vieläkään kuvitella, en vaikka yhden äidin olenkin jo hyvästellyt. Kun katson surevaa ja haurastunutta isää, sydän tuntuu painavalta kipeältä möykyltä. On huoli monesta asiasta, mutta eteenpäin on elävän mieli.

Tiedän että äiti katsoo minua sieltä jostain. Ehkä välillä vähän huolissaan, ehkä huvittuneenakin.

On ikävä. Kova ikävä.

Kiitos äiti, kun rakastit minut ihmiseksi.