Olen aina ollut sitä mieltä, että siskoudessa on jotain taianomaista. Monelle sisko on yksi parhaista ystävistä ja läpi elämän yksi läheisimmistä ihmisistä kulkien rinnalla kaikissa elämän käänteissä. Muistan, kun olin n. kymmenvuotias äidin siskon erotessa, ja tämä sitten tuli meille yökylään. Muistan, kuinka valvoin sängyssäni kuunnellen suljetun oven takaa vaimeaa jutustelua, kun äiti ja siskonsa puivat tapahtunutta käänteineen yömyöhään. Muistan kadehtineeni kavereitani heidän siskoistaan, ja haaveilleeni nimenomaan isosiskosta, joskin olisin varmasti pikkusiskonkin kelpuuttanut. Siskoudessa oli jotain niin paljon hienompaa kuin siinä, että oli veli.

Olin yläasteiässä, kun sain tietää, että minullakin on sisko. Sisko, jolla ainakin papereiden ja bioäidin mukaan on sama isäkin kuin minulla. Vaikka vielä silloin en osannut ajatella ottavani häneen yhteyttä, muistan, että olin asiasta jotenkin tosi iloinen. Minulla ON isosisko, jossain! Mietin häntä aina toisinaan, ja pohdin millainen hän mahtaa olla, mitä tehdä, miltä näyttää...

Aikuisiällä, naimisiin mentyäni, otin yhteyttä siskooni, joka vastasi yhteydenottopyyntööni. Olimme yhteydessä muistaakseni parin kuukauden ajan, puhuimme puhelimessa muutamia kertoja. Asuimme siihen aikaan kohtuullisen lähellä toisiamme, mutta emme tuolloin tavanneet. Yhteydenpito jäi erinäisten asioiden vuoksi. Nuorena ja naiivina oli kai sittenkin vaikean asian äärellä helpompi paeta takavasemmalle, kuin kohdata asiat "loppuun asti". Silloin en vielä edes ajatellut tapaavani muita bioperheeni jäseniä, ehkä koskaan. Siihen asti minulle oli olemassa vain se sisko. Sisko kertoi tuolloin, että on neljä veljeäkin, mutta en sen enempää jäänyt heitä miettimään... Sisko oli se, jolla silloin oli eniten merkitystä.

Luin kesällä senaikaisia päiväkirjojani, ja huomasin unohtaneeni miten kova paikka yhteydenpidon loppuminen minulle silloin oikeasti olikaan. Riveiltä paistoi hienoista uhmaa ja uhoa, mutta niiden välistä pohjatonta surua siitä, että löysin siskon vain erotakseni hänestä uudelleen. Olin varma, että se juttu oli nyt katsottu eikä sen tiimoilta mitään ole enää luvassa.

Viimeisen puolen vuoden aikana on menty niin kiitolaukkaa välillä, että vauhti on heikompaa hirvittänyt. Olen siskolleni kiitollinen, että hän laittoi sen kaveripyynnön Facebookissa. Se muutti elämääni enemmän, kuin koskaan uskalsin kuvitella! Olen joskus miettinyt, oliko se vain hetken mielijohde, vai pidempään harkittu teko. (Minä olin etsinyt hänet Facebookista myös jo aikaa sitten, mutta en olisi uskaltanut ottaa itse yhteyttä.) Olen miettinyt sitäkin, onko hän mahdollisesti katunut sitä, että otti minuun yhteyttä. Tekemisissä olemme kuitenkin olleet aika vähän. Tapasimme pikasesti kesällä, ja se oli mukava asia.

Olen löytänyt itsestäni kärsimättömän ja kiusallisen tiedonhaluisen puolen. Minulla on ollut aina siskoa ikävä, mutta nyt välillä tuntuu, että se ikävä vain kasvaa ja paisuu ihan valtaviin mittasuhteisiin! Olemme nähtävästi aika erilaisia luonteiltammekin, ja ainakin tässä asiassa haluamme edetä eri tahtiin. Siinä missä hän varmasti tuskastuu minun yrityksiini soluttautua hänen elämäänsä, minä tuskailen sitä, että välillä tuntuu siltä, että sisko on kuin märkä saippua! Mitä enemmän ja tiukemmin haluan pitää kiinni, sitä vikkelämmin se lipsahtaa otteestani - jos edes saan alkujaankaan kiinni.

En tarkoita moittia siskoani, en missään nimessä!! En vaan voi mitään sille, että pienessä tyhmässä päässäni mietin, kieputtelen ja pyörittelen syitä sille, miksei siskon kanssa olla enemmän tekemisissä.Perisuomalaiseen tapaan mietin, mitä vikaa minussa on.... Ja senhän tietää, että siitä asian vatvomisesta ei tule kuin lisää paha mieltä, vilkkaasta mielikuvituksesta kun kärsii koko systeemi...Vaan minkä sille voi, kun pää on rakennettu näin pöljäksi.

En enää uskalla kysyä enkä kysellä. En enää uskalla ehdottaa. Minä vain odotan ja  toivon. Minä toivon niin kovasti, että saisin joskus mahdollisuuden ihan oikeasti tutustua siskooni kunnolla. Valmistan itsenäni myös siihen, että sitä päivää ei tule... jos koskaan, niin ei ainakaan ihan heti. Yritän suitsia hätäisen luonteeni ja antaa hänelle aikaa. Pakko minun on vielä jaksaa ja kestää, olenhan tähänkin asti selvinnyt.

Mutta sille en voi mitään, että minulla on ikävä. Kova ikävä.

 

-------

PS. Koska olen itsekin adoptoitu, huomasin, että voin "adoptoida" itselleni lisääkin "perheenjäseniä". Adoptoin itselleni isosiskon! Noin 8 vuotta sitten sain uuden työkaverin, jonka kanssa huomasin viihtyväni, vaikka meillä ikäeroa ja erilaiset elämäntilanteet onkin. Siskoja meistä tuli vähän niinkuin vahingossa, kun kerran paikallisessa ollessamme moni ihminen vain totesi "ja te olette siskoksia". Päätettiin että no, ollaan sitten! Myöhemmin "adoptoin" vielä itselleni pikkusiukun niinikään työkaveristani, ja täytyy sanoa, että olen mahdottoman mukavat siukut saanut, ja he ovat minulle varmaan tärkeämpiä, kuin itse ymmärtävätkään. Isosiukku hieman huolestuneena kyseli, että tarvitsenko häntä enää ollenkaan, kun löytyi nämä "oikeat" sisarukset... Vastasin, että on ado- ja bio-liitteisiä sisaruksia, mutta sitten on myös Siukku. :) Kumpikin heistä on elänyt mukana tämän viimeisen puolen vuoden perheenlisäyksen niin suurella sydämellä, että se on koskettanut minua syvästi. Ettäs tiedätte - olette tärkeitä ja rakkaita, Siukut!