On se jännä miten kireälle sitä itsensä saakin venytettyä. Vaikka hätinä henki kulkee enää niin vielä taipuu pariin piruettiin. On se ihminen jännä eläin.

Minun enintäni on vingutettu oikein urakalla menneina parina viikkona. Isän sairastuminen, äidin pärjäämättömyys yksin kotona, holistiveljen "haistavi**u"-viestit,  pikaremppa äidin ja isän uuteen asuntoon, ympäripyöreät päivät koti-työ-remppa-akselilla, huono omatunto puolitehoista töissä ja kotona, miljoona muistettavaa asiaa... aaarrgggh! Kun yhden palikan on saanut kohdalleen, toinen kaatuu. Toimintakyky on kuitenkin säilynyt kohtalaisena ja hommat on jotekin hoituneet, kovan flunssan lihas- ja pääkipuineen sai stressi kuitenkin iskemään.

Eilen hain vanhempani vuodeosastolta omaan kotiin. Odottivat malttamattomina suunnilleen takit kaulaan asti napitettuina 12:03; olin sanonut tulevani puolenpäivän jälkeen. Porukat kyytin > kauppa > apteekki > uusi koti. Luulen, että ihan pitivät näkemästään. Toki kaikki on outoa ja erilaista, ei voi olla helppoa muuttaa vuosikymmenten jälkeen uuteen paikkaan. Tänään onkin jo kuulunut vähän soraääniäkin, kai kotona oli aina kaikki paremmin...

Huomasin olleni tyhmä, kun kuvittelin suurimman työn rempan ym. myötä olevan takanapäin. Eihän se niin mene! Nyt se vasta alkaa! Vanhemmat ovat aika riippuvaisia meistä monessa asiassa. Ihan pienissä käytännön asioissakin... Jaoin heille lääkkeet dosetteihin ja mielestäni selkeästi kerroin miten niitä käytetään. Tänään olivat jo vetäneet pilsuja vääristä doseteista, ja kiukkuilivat kuinka kyllä osaavat itse lääkkeensä huolehtia... Vaan kun ei. Huokaus.

Suuri skisma tälläerää syntyy siitä että kahistelevat taukoamatta keskenään. Solkkaavat toistensa tekemisiä ja sanomisia, isän sosiaalisempi luonne ja halu jutella ihmisten kanssa harmittaa äitiä, joka on iän myötä erakoitunut kovasti eikä välitä juurikaan sosiaalisesta kanssakäymisestä. Äiti kuitenkin ON ihan sosiaalinen ihminen aina ollut, luulen että oma fyysinen rapistuminen hävettää häntä niin paljon, ettei välitä enää olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Eilisen muuttopäivän jälkeen vietin melkein koko illan heidän kanssaan. Holistiveljelle soittivat muutostaan heti, veli ei vastannut ensin mutta oli sillä välillä soittanut, kun olin laittamassa ruokaa kotona. Ja sen reilun tunnin aikana, kun olin pois vanhempien luota, oli veli ehtiny jo käydä rahaa hakemassa. Pelkään että käyn fyysiseksi, kun sen miehen seuraavan kerran näen. Olisi EDES KERRAN kysynyt, miten vanhemmat voivat, kun isän sairastumisesta kuuli, vaan kun ei! Nyt kun rahanhakumatka vanhempien luokse lyheni yli 20km:sta puoleen kilometriin, niin mitäpä luulette käyvän?! Rahanhakureissut muuttuvat pikkuhiljaa jokapäiväisiksi ja ovikello voi soida milloin vain. Jipii.

Väsymys on sitä että itku ei kysy aikaa tai paikkaa. Sitä että ei saa huushollia kiitoviikkojen jälkeen päivitettyä. Sitä että hartiat jumittaa ja leukaperät huutaa hoosiannaa jatkuvasta jännittämisestä. Jatkuva valmiustila vaan jatkuu. Itsehän minä itseni uuvutan, tiedän senkin, mutta kun yhtä minä en osaa. En osaa sanoa ei :(

Elämän joki on vaihtunut soljuvasta ja leppoisesta maisemareitistä sellaiseksi paskauomaksi, johon airot juttuu kiinni eikä matka tahdo edetä. Ja tässä samassa sonnassa meitä soutajia omissa purtiloissaan on monta, jokaisella on omat vastoinkäymisensä. Niin kauan kun jaksetaan niistä huolimatta välittää toisistammekin, on toivoa. Ja itse ainakin olen saanut valtavasti voimaa ystävien ja läheisten  tsempeistä ja haleista, niin virtuaalisista kuin "oikeistakin". Paskassakin on mukavampi soutaa kun on hyvänt kannustus- ja tukijoukot. Vaikka ystävänpäiväkortteja en tänä vuonna aikaiseksi saakkaan, niin sanon sen jo, kun tiedän ainakin muutaman ystävän tätä lukevan:

OLETTE KORVAAMATTOMIA <3

 

 

(ps.tiedän tämän olevan ihan hullua valitusta ja ruikuttamista mutta pakko tämäkin on jonnekin kaataa, ja ehkä joskus haluan tämänkin vielä muistaa)