Jäi painamaan edellisen postauksen synkkä sävy. Se oli hetken tunteidenpurkaus. Taannoin limputtaessani lenkillä kylää ympäri tajusin kristallinkirkkaasti: on kaksi vaihtoehtoa. Joko mä käperryn surkeuteeni ja valitan osaani aina, tai sitten en! Mitä en voi muuttaa, sen hyväksyn, yritän ainakin. Tavallaanhan tämä oma elämäntapa-projektini tukee mua kaikessa muussa: saan siitä voimaa, ja voin juurikin tuolla kylillä kävellessäni tai altaassa lilluessa ensin pyöritellä asioita kaikessa rauhassa mielessäni ja sitten antaa niiden olla. Niin se vaan on!

Aion pysytellä sinnikkäästi pinnalla. Tämä elämä on minun, minulle annettu!