Minä olin eilen metsässä ja vielä tykkäsin siitä! Mulla on kai ollut joku lapsuudesta juurensa juontava metsäkammo. Minut raahattiin puoliväkisin marjaan tai sieneen ja no, lapsena pitkästyi äkkiä. Siellä sitä sitten istuttiin naama nurinpäin kannonnokassa ja kiukuteltiin. Saappaatkin hiersi ja elukat söi. Lisänä kiukkuisen "pitää marjat/sienet poimia talveksi" äidin tiuskaisut, kun nirisin tyytymättömyyttäni... Niin, tai entäs se sienikurssi 70-luvun lopusta, millä olin isän mukana (harmina). Muistan, että se pidettiin sedälläni, ja kurssituksen jälkeen jalkauduttiin lähimetsään. Ei muuten ottanut saapas mättääseen kovin montaa kertaa, kun siellä isän vauhdissa tyttöä vietiin.

Vaan eilen... Minä rakastuin metsään. Sen pehmeään tuoksuun ja kuusien välistä sammaleeseen siivilöityvään valoon. Valon leikkiin puiden rungoilla, sammaloituneisiin kiviin, kantoihin... Siellä oli ihanaa! Ja mikä riemu, kun mättäiden välistä kurkisti keltaisia kantarellin lakkeja!!! Sormet sai sinisiksi syömällä mustikoita ja puolukan posketkin jo punersivat. Metsässä oli kaukana kavala maailma, sai olla omassa satumaailmassan.. Minä tahdon sinne takaisin!

Mutta ensin menen tekemään eilisen saaliista kantarellikastiketta!