1346887.jpg

 

Uusi blogini kiljahtelee olemassaoloaan joka kerran, kun avaan selaimen. Olen ohittanut sen kutsun, kun en muka keksi mitä kitjoittaisin. Mikään ei mielestäni ole tarpeeksi painokelpoista, uh. Ei tämän näin pitänyt mennä? Minunhan piti kirjoittaa pirteänkipakoita kolumnityylin päivityksiä harva se päivä... Ei se aina lähde niinkuin talkkari peltikatolta...

En tiedä miksi sitä muka niin haluaisi olla erilainen, erottua edukseen... Kun kuitenkin on ihan tavallinen. Mikä itseisarvo on erilaisuudella ja erikoisuudentavoittelulla? Miksei se tuttu ja turvallinen, tavallinen kelpaa?

Jos ajatuksesta olinkin saamaisillani kiinni, ajatuskupla puhkesi taustamölyyn. Perhe ääntelee sunnuntai-iltamökää. Isommat riskaa hammaspesuistaan, pienempi lääkkeenotostaan. Rauha ja harmonia on välillä todella kaukana sunnuntai-illoista. Ja kaikista muistakin illoista, ikävä kyllä.

Lapsia talosta löytyy 3. Ikäjakauma 3-8 vee. Sukupuolijakaumassa minä edustan yksikseni perheen vähemmistöä. Mies, itseäni 8 vuotta vanhempi, löytyy myös. Yhteiselämää takana myötä- ja vastamäkineen 14 vuotta. Omakotitalo, 2 autoa, velkaa riittävästi. Töissä olen sosiaalialalla. Siinäpä ne tärkeimmät detaljit taustoistani.

Tarina jatkuu inspiraation yllättäessä.