Mukavan viikonlopun jälkeen olo oli kai liian huoleton ja mieli liian iloinen.

Huoliarkkuun niitattiin kovalla kädellä taas, kiitos alkoholistiveljeni. En saa kytkintä käännettyä offille hänen suhteensa, oli hän miten paska tahansa.Hän on perhettä. Huoli on ja pysyy, istuu tiukassa kuin perisynti eikä lähde missään pesussa edes vähän vaaleammaksi. On yritetty taas auttaa, lomasta on mennyt ihan hyviä lohkaisuja hänen eteensä ja uuden asuntonsa laittoon. "Kiitos" tuli eilen. Pihaan hoippuroi humalainen, verinen veli. Oli ottanut selkäänsä juoppokööriltä.

Kunpa voisin unohtaa järkytyksen lasteni silmissä. Kiva, hassutteleva enkka omituisena, naama kirjavana verta valuen. Minä lamaannuin. Hän häipyi tiukan keskustelun jälkeen. Minä itkeä vollotin kuin pikkutyttö ja kiukkusin osaani miehelle. Illalla tuli viesti neljästä tikistä lähikaupungin päivystyksestä. Minä soitin hätäpuhelun valkoisin valhein vanhemmille, etteivät vastaa veljen puheluihin. Tätä he eivät kestäisi, koska mullakin kirpaisi kovemmin, kun ikinä olisin uskonut...

Välillä tuntuu, että olen paljon vartijana. Liian paljon. Miten jaksan pitää pystyssä koko perhettä, kun en aina itsekään jaksaisi seisoa? En ole ainoa, jolle on langennut paskoja nakkeja, meitä on ystäväpiirissä monta.

Toinen toistamme heikkona hetkenä hellästi eteenpäin potkien kolhiudumme ajan virrassa eteenpäin.

Päivä kerrallaan. Peruna kerrallaan.