Äidin leuka värähtää uhmakkaasti ja hetken hän näyttää likipitäen uhmaikäiseltä pikkutytöltä letteineen. Hän maanittelee hoitajia, ettei tarvitsisi nousta syömään, sitten komentaa ja kiukuttelee. Ja lopulta alistuu hoitajien avustamana nousemaan istualleen, tosin nostettaessa kiljuen kivusta suurin äänin. Äiti syö muutaman lusikallisen lihakeittoa, sanoo ettei maita kun söi niitä siskonsa tuomia vattujakin ja hiissaa itsensä takaisin sairaalasänkyyn pitkäkseen. Takertuu sängynreunalla liki läpikuultavan hauraana ja harmaana istuvan isän käteen, kysyy moneen kertaan, että selvitäänhän me tästä koettelemuksesta, selvitäänhän.

Äiti. Minun äitini. Minun oma äitini. Äiti, joka haki minut isän kanssa lastenkodista ja toi vilttiin käärittynä vihreän Taunuksen takapenkillä kotiin. Äiti, joka laastaroi polvet ja  valvoi vieressä, kun olin kipeä. Nauroi joulujuhlissa ylpeänä  piparinpaistolle ja kuunteli kärsivällisesti pianonsoiton opettelun ja kesälomareissun hepokatit. Äiti, jonka jakkuun kiinnitin lyyran, äiti joka kilisti shampanjalla häissäni, äiti, joka kutoi ensimmäiselle lapsenlapselleen pieniä villanuttuja triplakappalein, kun ei osannut päättää mikä olisi paras malli.

Nyt äiti makaa vuodeosaston sähkösängyssä ja on kipeä. Sydän ei oikein jaksa  ja selkärangassa on murtuma kaatumisen jäljiltä. On parempia päiviä ja sitten niitä tämän päivän kaltaisia, jolloin pienikin toivonpilkahdus paremmasta tallotaan murusiksi. Ei tiedä mitä toivoisi, ei osaa kuin olla. Päivä päivän jälkeen kiertää tuttua kehää kuin jumiin jäänyt flipperin kuula. Töihin, kotiin, isälle, äidille, töihin, kotiin, isälle, äidille...

Epätoivo ja väsymys imaisee toisina öinä leijonanosan nukkumatin unihiekasta ja jättää pyörimään lakanoihin poski kyynelistä kylmällä tyynyllä. Pitää vain jaksaa. Toisinaan sallin itselleni muutaman minuutin tekstariromahduksen lähimmille ja imen itseeni vastauksista voimia. Toisinaan olen yhtä uhmakas kuin äiti pakon edessä, varmasti yhtä lapsellinenkin.

En haluaisi luopua, en nyt, en kai koskaan.