Talletan tänne julkiseen "muistiin" tämän oman tarinani, joka löytyy myös Kadonneen jäljillä-ohjelman sivuilta tarina-osiosta.

------

Olen kotimainen adoptiolapsi vm. -74. Biologinen äitini ei voinut huolehtia minusta, joten hän teki raskaan päätöksen antaa minut suoraan synnytyssairaalasta adoptoitavaksi. Sain turvallisen, hyvän ja rakastavan kodin ja maailman parhaat vanhemmat. Adoptiovanhempani ovat kertoneet taustastani heti, kun olen asiasta ymmärtänyt. Olen kasvanut tiedon kanssa, ja aina puhunut asiasta avoimesti. Olen tiennyt biologisen äitini nimen ja jotain taustastani, muun muassa sen, että minulla on sisko.

Biologinen taustani oli kuin roska silmässä, joka aika ajoin kaihersi silmässä. Teki mieli tietää lisää. Ensimmäisen yhteydenottoyrityksen tein n. 15 vuotta sitten, jolloin otin yhteyttä siskooni. Erinäisten sattumusten vuoksi yhteydenpito jäi silloin muutamaan puheluun. Sain kuitenkin kuulla biologisen äitini asuinpaikan ja kuulin, että minulla on siskon lisäksi peräti neljä velipuolta. Kaksi heistä on minua vanhempia, kuten siskonikin, ja kaksi minua nuorempaa.

Vuosia myöhemmin, kun sain omia lapsia, se "roska silmässä" alkoi taas kaihertaa. Otinkin väestörekisterikeskuksen kautta selville biologisen äitini osoitteen, ja joskus leikittelin ajatuksella hänen ovensa taakse ilmestymisellä, mutta loppujen lopuksi en uskaltanut tehdä aloitetta. En tiennyt miten edetä.

Tänä keväänä pääsiäisen jälkeen, avasin eräänä aamuna Facebookin, jossa postilaatikossa odotti viesti. Yllätys oli suuri, kun sen lähettäjä oli biologinen siskoni. Vastasin toki viestiin ja muutamaa minuuttia myöhemmin olimme hyväksyneet toistemme kaveripyynnöt ja katselin hänen kuviaan. Oli ihan uskomatonta nähdä kuvia hänestä, en siis koskaan ollut nähnyt hänen kuvaansa aikaisemmin. Vielä suuremman tunnemyrskyn nosti kuvien joukossa eräs kuva, jossa oli biologinen äitimme. En vieläkään osaa kuvata tunnetta. Itku tuli. Niin monta kertaa olin miettinyt miltä näyttää hän, joka on minut sydämensä alla kantanut ja tähän maailmaan synnyttänyt. Arastikin katsoen näin, että meissä on aika paljon samaa.

Koko päivä meni viestitellessä siskon kanssa, ja hän kertoi, että myös velipuolemme ovat Facebookissa, ja kysyi lupaani kertoa minusta heille. Tottakai annoin luvan! Myös velipuoleni ottivat nopeassa tahdissa minuun yhteyttä, ja jo samana iltana puhuin yhden velipuoleni kanssa pari tuntia puhelimessa. Olin jotenkin aina kuvitellut etteivät velipuoleni tiedä minusta mitään, ja jos tietävätkin, eivät välitä. Kerrankin oli mukava olla väärässä! He sanoivat myös, etteivät ole koskaan toisiaan ”puolitelleet”, joten olemme kaikki siskoja ja veljiä.

Ensimmäiseksi biologisesta perheestäni tapasin toisen isoveljeni, joka asuu tunnin ajomatkan päässä. Olimme ajamassa perheeni kanssa läheltä hänen asuinpaikkaansa ohi, joten sovimme edellisenä päivänä, että teemme pienen mutkan poiketaksemme tapaamaan häntä. Jännitti ihan kamalasti, vaikka olimme puhuneet paljon puhelimessa. En unohda ikinä hetkeä, jolloin ajoimme hänen pihaansa ja näimme toisemme ensimmäistä kertaa. Enkä myöskään unohda sitä lujaa isoveljen halausta, jonka sain. Tapasin samalla kertaa myös kaksi hänen lapsistaan, jotka ottivat myös minut, uuden tätinsä, avosylin vastaan. Lapseni ihastuivat myös uuteen enoonsa heti ensitapaamisella.

Isoveljen ja siskoni kautta sain yhteyden myös biologiseen äitiini. Kai kuvioihin ilmestymiseni oli hänelle pieni järkytys aluksi, mutta pian sovimme tapaamisesta. Päivä, jolloin tapasin biologisen äitini ensimmäistä kertaa, oli yksi elämäni jännittävimmistä päivistä. Se lähellä asuva isoveli lähti mukaan oppaaksi. En ole jännittänyt ikinä mitään niin paljon, kuin tätä tapaamista. Itku meinasi tulla jo sen ajattelemisesta! Tärisin ja tutisin, ja ensimmäistä kertaa elämässäni olin todella hiljaista tyttöä. Kun ajoimme pihaan, tuntui etten osaa edes kävellä tarvittavia askelia sisälle… Vaan niin me tapasimme, äiti ja tytär, 34 ½ vuoden jälkeen. Ei siinä kumpikaan osannut sanoa aluksi oikein mitään, halasimme vain. Taisi tulla itku ja vähän naurukin samaan syssyyn. Vietimme hyvän päivän yhdessä jutellen ja vain katsellen toisiamme. Olin hämmentynyt siitä, miten hyvältä ja oikealta hänen tapaamisensa tuntui! Samalla reissulla tapasin ensimmäistä kertaa myös toisen pikkuveljeni, joka sekin oli hieno juttu.

Yhteydenpidot jatkuvat tasaiseen tahtiin. Kesällä tapasin ensimmäistä kertaa siskoni ja ulkomailla asuvan isoveljeni. Perheeni on tavannut myös biologisen äitini, ja lapseni ovat alkaneet kutsua häntä mummuksi. Uskomattoman hienoja hetkiä ne kaikki ovat olleet, ei niistä muuta voi sanoa. Enää on vain yksi pikkuveli tapaamatta, mutta hänenkin kanssaan pidämme yhteyttä muuten. Sopivaa saumaa tapaamiselle ei vain vielä ole löytynyt.

Biologisesta perheestäni on tullut osa minun ja perheeni elämää. Tuntuu siltä, että olen saanut mahtavan bonuksen elämääni. Ihanan adoptioperheen (joka siis on kannustanut ja tukenut minua tässä asiassa täysin!) ja -suvun lisäksi sain elämääni myös biologisen perheeni. Puoli vuotta sitten en tiennyt heistä vielä mitään, enkä osannut kuvitella, millaista elämä olisi, jos saisin yhteyden heihin. Enää en osaa kuvitella elämääni ilman heitä. Tunnen olevani tuplasti onnekas.