Koska asuin lapsuuteni syrjäkylällä, oli lapsuuteni maailma kohtuullisen kapea jo tapaamieni ihmisten suhteen. Toki kylä 80-luvulla oli paljon vireämpi kuin nyt, kun vakituista ympärivuotista asutustakaan ei ole enää kovin monessa talossa. Väki on vanhentunut ja siirtynyt palveluja lähemmäksi kirkonkylälle.

Kun olin lapsi, lähimmät naapurit löytyivät kilometrin ja kahden takaa. Isällä oli yhteisiä työkoneita naapurin isäntien kanssa, ja näissä asioissa naapureita tavattiinkin useimmiten. Minulle on jäänyt hyviä muistoja ja mielikuvia heistä.

Kuulin eilen, että yksi entinen naapurin isäntä oli päässyt maallisista vaivoistaan. Kuollut siis, mitäpä sitä korulauseilemaan. Hän oli mukava mies. Muistan kun voitin kerran kylän arpajaisista hedelmäkorin, jossa oli eksoottisiakin hedelmiä, tuli hän vaimoineen sitten meille kylään (sattumalta toki) ja näytti miten eksoottisempia hedelmiä käsitellään. Ihme kyllä korissa oli muutakin kuin perushedelmiä, oli sellaisiakin joiden nimiä ei edes tiedetty :)

Sukupolvenvaihdoksen myötä hän vaimoineen muutti naapurikuntaan, josta vasta ihan "vanhoilla päivillään" palasi tänne kirkonkylään kaksi aivoinfarktia läpikäyneenä, liikunta- ja osin puhekykynsäkin menettäneenä. Hän asui viimeiset vuotensa vuodeosastolla. Muistan kuinka kohtasin hänet reilu vuosi sitten siellä vuosien, vuosien tauon jälkeen. Silmissä oli iloinen, kirkas pilke kun hän pyörätuolineen rullasi luokseni, "sinä olet Elina!" Ääni oli muuttunut ihan erilaiseksi kuin lapsuudestani muistin, mutta ihan hyvin puheestaan sai selvää. Lapsiani hän tituleerasi "nuoriksi isänniksi":) Monta mieltälämmittävää jutusteluhetkeä kanssaan ohimennen vietin, kun kävin vanhempia osastolla moikkaamassa, viimeisimmäksi nyt äidin osastojaksojen aikaan. Jo kaukaa naapurinisäntä nosti kättä tervehdykseen, kun näki minun tulevan. 

Jouluaattona tapasimme ja juttelimme osaston eteisessä, kun kävimme isän kanssa äitiä moikkaamassa. Naapurin mies oli tummassa villatakissaan odottamassa taksia, joka veisi hänet ja vaimonsa tyttären luo jouluaaton viettoon, sinne vanhalle kotitilalle. Ei tainnut kukaan sittenkään arvata, että olisi jo vanhanisännän viimeinen joulu vanhan talon pitkän pirtinpöydän äärellä...

Sydämestäni tunnen ihailua ja kunnioitusta tuota vanhaa miestä kohtaan! Sitä, kuinka hän ei jäänyt sänkyyn suremaan liikuntakyvyn menetettyään tai jäänyt tuppisuuksi puheen käytyä huonoksi. Hän ei hävennyt vajavaista kehoaan tai sen rajoitteita, kun se tärkein, järki, pelasi loppuun saakka. Infarktit ja muut sairaudet eivät estäneet häntä kuitenkaan elämästä! Meissä jokaisessa pitäisi olla palanen tuollaista peräänantamatonta sisua!

On jotenkin todella haikeaa, kun tuollaisista lapsuuteni ihmisistä jättää aika. Ehkä se muistuttaa siitä, tosin nyt jo jatkuvasti rinnallakävelevästä tosiasiasta, että joskus on luovuttava omista vanhemmistakin...

Olen huono luopumaan, enkä enää häpeä sitä. Ei voi olla häpeä rakastaa.