Sen suu oli ohut huulikiilteellä kuorrutettu viiva, eivätkä sen turkoosilla glitterillä meikatut silmät hymyilleet. "Ihana nähdä" se sirkutti teennäisesti ja halasi pikaisesti - vaikka 20 vuotta sitten ei taidettu edes moikata.  Aika kultaa muistot?

Tapasimme ohimennen tupatentäydellä kotikylän kesäterassilla. Ihmiset tönivät ja tungeksivat ympärillä, hän puhua pulputti sanomatta silti oikeastaan juuri mitään. "Niinku, öbaut, tiätsä". Nyökkäilin kohteliaasti. Hän on kuulemma Suuressa Kaupungissa. Kotikylältä lähdön jälkeen huhut ovat kertoneet pienistä hairahduksista lain väärälle puolelle, eroista ja bilehileilystä. "No mutta mitäs sulle?" hän sitten kysyy alentuvasti, katsoen yhtä nenänvarttaan pitkin kun aina ennenkin. Kerron lyhyesti asuvani taas Kotikylällä, olevani naimisissa ja kolmen lapsen äiti. Hänen silmänsä kapenevat viiruiksi ja hän hymähtää katkeran kuuloisesti jotain sinkkuudestaan. Sitten tuleekin kiire jatkaa matkaa bongata tuttuja kasvoja. Nyökkään ja moikkaan, hän kiljahtaa ja hypähtää seuraavan vastaantulijan kaulaan: "Ihana nähdä!"

Vaikka kuinka olisi kasarilla kuulunut permanentattujen juppikukkulaprinsessojen ylimpään kastiin, se ei riitä meriitiksi elämän teille. Pitää osata tulla alas pilvilinnoistaan, oikea elämä kun on sittenkin jotain ihan muuta. Toisaalta vähän surettaakin. Jostain maskin alta lyhyen tapaamisen aikana pilkahti jotain särkynyttä. Aika ei kohtele silkkihansikkain edes Kotikylän prinsessoita, Suuresta Kaupungista puhumattakaan.