Olen alalla, jolla uusia osaajia kouluttautuu ammattiin oppisopimuksella. Tänään oppisopimusopiskelijamme tarjosi minulle ja työkaverilleni huiman sukelluksen elämäänsä. Heille oli koulusta annettu tehtäväksi kirjoittaa essee oman elämänsä kriiseistä ja keinoista, joilla ovat selvinneet niistä. Tämä opiskelija naurahti, että materiaalia ainakin tähän tehtävään on, koska hän on jo 50+! Hän on tosi nuorekas ja ihailen suuresti sitä, että vielä tuossa iässä lähtee opiskelemaan itselleen uutta ammattia! Kannatan ehdottomasti elinikäistä oppimista. Ihminen, joka "vanhana" meinaa, ettei enää tarvitse mitään oppia, sammaloituu ja nuupahtaa pian. (Muistuttakaa minua tästä, kun olen kuusissakymmenissä ja pers ei meinaa kiikkustuolista irrota!)

Vaan niitä kriisejä... Jokaisen pitäisi joskus pysähtyä miettimään elämäänsä ja sen kriisejä! Tuollainen essee  antaisi taatusti ajattelemisen aihetta, ja siinä saisi peilata elämäänsä. Ne kriisit, jotka olisin listannut 5 vuotta sitten, eivät varmaan tänään pääsisi listalle ollenkaan. Minä olen edelleen sitä mieltä, että olen päässyt (liian?) helpolla elämässä enkä ole valtaisia, traumaattisia kriisejä joutunut elämässäni kohtaamaan. Kaikki voisi olla toisinkin - elämäni olisi varmasti mennyt ihan eri tavalla, jos minua ei olisi adoptoitu. Nyt sain elää turvatun lapsuuden rakastavassa kodissa, ja ihan varmasti se teki minusta ehjemmän ihmisen.

Vähäkriisisyyskin tosin voi olla jonkinlainen kriisi, vaikka siitä pitäisi olla vain kiitollinen ja onnellinen.

Tulevaa aviokriisiä välttääkseni siirrän nyt itseni keittiöön tiskien ääreen, kun ukko kuuluu kolistelevan sisälle. Tietokoneen äärellä istuminen saa hänet näkemään punaista....