Heittelee ja viskoo taas elämä. On hyviä ja ihania asioita, mutta sitten myös niitä yllärinä puskista hyökkääviä ei-niin-kivoja. Kävin viikonloppuna syntymäkotipaikkakunnallani oikeastaan ensimmäistä kertaa syntymäni jälkeen. Tietyt maamerkit saivat minut tosi mietteliääksi ja hautausmaa-käynti heittikin sitten pakan sekaisin oikein kunnolla vähäksi aikaa. Kävin papereidenmukaisen biologisen isäni ja isovanhempieni haudalla. Alkoi ahdistaa, kun en varmaksi tiedä, olenko heille biosukua vai en. Jos en, niin mitä ihmettä minä siellä haudalla edes kävin pönöttämässä?

Kun en tiedä, en voi edes surra. Tai voin, suren sitä, että en tiedä.

Tunnen olevani ainakin hyvää vauhtia matkalla ehjäksi ja kokonaiseksi. En arvannut että epätietoisuus bioisästä saisi minut tälläisiä tuntemaan... Yhtäkkiä minut onkin paiskattu takaisin lähtöruutuun. Yritän nähdä sen hyvän ja kaiken sen, mitä olen jo saanut tietää, mutta silti joku kaihertaa, epätietoisuus, epävarmuus... 50% bioperimästäni on yhä selvittämättä. Se on aika paljon se. Puolet minusta on .... jotain?

Miksi oi miksi ihmisen luonto pitää olla tämä? Haluta aina lisää ja enemmän?