Se iskee varoittamatta, ovelasti takavasemmalta. Alkaa jostain hyvästä muistosta, joka saa hymähtämään ääneen. Muistamaan. Muistelemaan. Sitten tulee tyhjyys. Suru. Ikävä. Kyyneleet...

Minulla on ajoittain niin iso kaipaus bioäitini kohtaan, että se tuntuu välillä suorastaan kestämättömältä. Minä kun luulin, että sen kaihon kanssa ikäni eläneenä tämäkin menisi. Eipä mene niin. Tämä ikävä on isompaa, jättää haukkomaan henkeä kuin kalan kuivalle maalle.

Iho ei unohda. Eikä suostu hyväksymään, että on tästälähtien aina yhtä isoa, lämmintä kosketusta vajaa. Minulla on isompi ikävä bioäitiä kuin ikinä olisin voinut kuvitella.

Toki olen onnellinen, että saimme edes sen mahdollisuuden tutustua, että saimme sen vuotemme! Se oli enemmän kun uskalsin ajatellakaan. Vaan enempikin olisi kelvannut, olisi ollut ihanaa saada lisää muistoja... Ahnekin vielä olen, kaiken muun "hyvän" lisäksi...

Jos Äitini olisi vielä täällä, puisimme puhelimessä BB:n ihmisiä ja tapahtumia. Jos hän olisi vielä täällä, panikoisimme yhdessä häävaatetusta ja kenkiä. Jos hän olisi vielä täällä, hän laittaisi rintsikat vain silloin, kun vävykin saapuu kylään ja kävisi pyjamaan pukeutuneena pankissa. Jos hän olisi täällä, hän katselisi pian poikansa häitä silmät onnesta loistaen, pientä vauvaa - pojanpoikaansa - hoivaten, kaikki rakkaansa ympärillään....

Voi miten ikävä minulla onkaan. Meillä kaikilla on.