Ensinnäkin kadonneen motivaation jäljillä, kesän repsuilun ja lepsuilun jäljiltä ruotuun palaaminen on hankalaa. Tää flunssailukin toki sitä hankaloittaa, kun ei kehtaa mennä repimään lenkille ihan täysillä. Mutta mutta... kyllä pitäisi taas saada itsensä oikeille raiteille. Vähän oon ajatellut että nyt kun kuu vaihtui niin taas mentäisiin täysillä. Että eikun tuumasta toimeen ja ruokapäikyn täyttö alkakoon taas. Aikuistenoikeasti. PAKKO. Ei saa heittää lekkeriksi nyt. Ei voi.

Toiseksi odotan tosi kovasti otsikon nimistä televisiosarjaa, joka alkaa parin viikon päästä. Siinä elämän toisensa erilleen ajamat etsivät toisiaan. Kuka etsii äitiä, kuka isää, kuka ketäkin. Jo ohjelman traileri sai minut vuolaisiin kyyneliin. No okei, ehkä liippaa vähän likeltä meikäläisen elämää. Naurettiinkin kerran, että tuollahan minun bioäiteineni ja sisaruksineni olisi pitänyt olla... Tosin ne ensikohtaamiset bioperheen kanssa oli ihan riittävän jännittäviä ilman televisiokameroitakin... Nyt jälkeenpäin ajatellen en voi kuin ihmetellä miten pysyin kasassa jännitystärinöissäni! Vaan niin ne vaan meni. Ehkä olin jokaisen tapaamisen ajatellut ja itkenyt jo etukäteen, ja sitten pokka pitikin? Vielä on yksi tapaaminen edessä, joskus, otollisen ajan osuessa. Ei paineita, ei paniikkia. Ajallaan, jokainen, ihan varmasti.

Sitä olen tässä viime päivinä tuumaillut, että miten hassu ihmismieli on! Puoli vuotta sitten en villeimmissä ajatuksissanikaan osannu kuvitella tutustuvani pian biologisiin juuriini. En osannut kuvitella millaista olisi elämä "heidän kanssaan"! Ja nyt --- en enää osaa edes kuvitella, millaista olisi elämä ILMAN heitä. <3