1477650.jpg

 

Kuumetauti tuli ja lannisti yhden koulukkaan, joten pääsin töistä sisarhentovalkoiseksi kotiin pariksi päiväksi. Häveten myönnän, ettei juurikaan harmittanut. Alkuviikko töissä oli täynnä negatiivisia superlatiiveja, joten pieni huili teki vain yksinomaan hyvää. Paskamutsi kun olen, kiikutin vielä pahnanpohjimmaisen päivähoitoon molempina päivinä, ja takasin itselleni lyhyen, mutta sitäkin ihanamman korvaloman. Viimeaikoina musta on nimittäin tuntunut siltä, että pääparkani kärsii älämölö-yliannostuksesta, ja sinne ei mahdu enää YHTÄÄN epämääräistä möykkää. Vaan kerropa se töissä ja kotona. No can do.

Ekan aamupäivän lojuin sängyllä sairaan vieressä nauttien nelosen laatuohjelmistosta (häitä, vauvoja, kodinlaittoa), mutta sitten valjastin vähäiset voimavarani yleishyödylliseen - ja tottapuhuen: välttämättömään. Aloin raivata vaatekaappeja sekä vaatehuonetta viiden vuoden aikaisista nyssyköistään ja rojukertymistään. Löysin aika monet eksyneet rukkaset ja pinon pipoja. Paritin lähes apinan raivolla noin miljoonat villasukat. Oma vaatekaappi ei yllättänyt. Punaista, mustaa, harmaata. Joku violetti ja oranssi seassa. Jos joku yllätti, niin se, että vaatteet olivat kutistuneet kaapissa? Eikä sekään oikein yllättänyt. Peili on kertonut karua kieltään jo pitkään-pitkään-pitkään... Raahasin tavaraa isoissa muovikasseissa ja jätesäkeissä UFFille, matonkuteiksi ja äidille. Jee. Vähän helpotti.

Tänään autolla ajellessani huomasin nousseeni kylän vakiokalustoon, "eliittiin". Paikalliset taksikuskit ovat alkaneet nostaa taas minulle sormea, ei keskaria sentään, vaan tiedättehän sen taksikuskitervehdyksen: leveäsormiote ratista, ja vain etusormella moikataan. Mitä sitä nyt turhia urheilemaan.

(ps. kuva ei sentään ole meikäläisen keittiöstä, vaan länsinaapurista Peppi Pitkätossun köökistä.)