copypastetan Facebookista kaverin seinältä löydettyä, joka sai minut kyyneliin. Osu ja upposi.

Äidin kirje tyttärelle

” Rakas tyttäreni.

Sinä päivänä, kun huomaat minun tulleen vanhaksi, pyydän sinulta kärsivällisyyttä, mutta ennen kaikkea toivon, että ymmärtäisit mitä käyn läpi:

Jos jutellessamme toistan samaa asiaa uudestaan ja uudestaan satoja kertoja, älä keskeytä sanoen,”sanoit saman asia juuri äsken”, pyydän, vain kuuntele. Yritä muistaa ne kerrat, kun olit pieni ja luin sinulle samat tarinat ilta illan jälkeen, kunnes nukahdit.

Jos en halua peseytyä, älä ole vihainen, äläkä nolaa minua. Muistele miten juoksin perässäsi yrittäen keksiä tekosyitä ja houkuttelin sinua suihkuun, kun olit ihan pieni.

 Kun huomaat, miten tietämätön olen nykyteknologiasta, anna minulle aikaa oppia, äläkä katso minua ”sillä tavalla”..muista kultapieni, minä kärsivällisesti opetin sinulle monia asoita, kuten miten syödään, puetaan, kammataan hiukset ja selviydytään päivittäisistä asioista..

Sinä päivänä kun huomaat minun tulleen vanhaksi, pyydän sinua kärsivällisesti miettimään, mitä käyn läpi....

Jos joskus kadotan keskustelumme ”punaisen langan”, anna minulle aikaa löytää se, ja jos en muista, älä ole hermostunut, kärsimätön ja epäkohtelias. Kunhan vain tiedät sydämessäsi, että tärkeintä minulle on saada olla kanssasi.

Ja kun vanhat, väsyneet jalkani eivät jaksa enää liikkua niin nopeasti kuin ennen, anna minulle kätesi tuekseni samalla tavalla kuin minä tuin sinua kun opettelit kävelemään.

Kun nuo päivät tulevat, älä ole surullinen, ole vain kanssani ja ymmärrä minua kunnes pääsen tieni loppuun rakastettuna.

Minä arvostan ja kiitän sinua kaikesta ilosta ja ajasta jonka vietät kanssani.

Sillä rakkaudella ja hymyllä, joka minulla on aina ollut sinua varten, haluan sanoa, rakastan sinua tyttäreni.”

Eksyin eilen puolivahingossa vanhan päiväkirjani sivuille. Ihan perinteisen sellaisen, jonka sivuille olin kirjoittanut ajatuksiani, tunteitani, elämääni noin 10 vuoden takaa. On tämä ihmismieli sitten hassu. Huomasin unohtaneeni moniakin asioita, joista silloin kuvittelin, etten unohda koskaan!

Tavallaan on mukava lukea päiväkirjan sivuilta sitä, mitä oli silloin. Mutta toisaalta taas... onko kaikkea tarpeellista muistaa? Jos mieleni on päästänyt asiasta irti ja sen unohtanut, mitä järkeä minun on se taas palauttaa lukemalla päähäni pyörimään? Haluan muistaa hyvät ja iloiset asiat, enkä niitä pimeitä päiviä, vaikka toki selvää on, että sellasiakin jokaisen elämään mahtuu. Onko se taas sitten ihan tyhmää, ettei halua muistaa sitä, mikä oli vaikeaa ja ikävää? Kun elämä ei kuitenkaan voi olla pelkkää auringonpaisteista kadunreunaa...

Tein tietoisen päätöksen, että joidenkin elämäni asioiden, osin jo unohtuneiden, annan olla ja unohdan. For good. Kaikkea ei tarvitse ikuisesti kantaa mukanaan, ihanan vapauttavaa. Otan reppuuni mieluummin ne asiat, jotka saavat hymyilemaan, kuin ne, jotka saavat otsan kurtistumaan! Käytännössä tämä tarkoittaa muutamaa harventunutta sivua päiväkirjassani, mutta so what, päästän itseni vapaaksi niistä muistoista!

Tämä meneillään oleva elämänvaihe - en tiedä mitä tästäkään jälkeenpäin haluaisin muistaa. Hoitelisin lempein käsin ketä tahansa mummoa ja paappaa, mutta kun ne on nämä omat, elämäni peruspilarit jotka natisten ovat murtumassa ... paha rasti. Tosi paha. On niin vaikeaa osata suhtautua "oikein". Kun yrittää jaksaa ymmärtää ja väistellä pahimmat väsymyksestä kimpoavat nuolet, mutta kun kuitenkin on vain tälläinen yksinkertainen ihminen, niin liian helposti ne piikit pistää ja asiat ottaa liian raskaasti kantaakseen. Ja onhan tässä nielekselemistä; päivät ryömivät kohti vääjäämätöntä loppuaan vanhemmilla eikä ole mitään, EI MITÄÄN, jolla ne jäljelläolevat saisin kirkastettua. He ovat antaneet periksi, käpertyneet surkeuteensa, päättäneet etteivät tee enää mitään, jossa vahingossa piristyisi. Eivät pysty. Eivät jaksa. Eivät halua. Iänkaikkiset harmaat kasvot, syviä luovuttaneita huokauksia... Vierelläkulkijan osakaan ei ole ihan helppo.

Silti tässä mennään. Kohti kesää ja vihreitä niittyjä, hiirenkorvia ja narsisseja. Sinivuokot kukkivat jo suurina sinisinä ryppäinä ja pellonreunat ovat keltaisenaan leskenlehdistä. Pihan viimeinen lumikasa sulanee iltapäiväauringossa jo pois. Onneksi on paljon mukavaakin ajateltavaa ja suunnitelmia mökillä ja vaikka mitä. Niiden voimalla eteenpäin.

Miten siinä niin taas pääsikin käymään, että päätä tuli piiiiiitkästä aikaa nollattua siiderin voimalla?! Olosuhteet oli otolliset, useamman päivän vapaa ilman viikonloppuvelvoitteita, ja seurakin mitä parhainta. Sikon kanssa kahvottiin menemään paikalliset läpi aina jatkoja myöten ja kyllä kuulkaas oli niin reippaat tytöt liikenteessä, ettei juomatta jäänyt melkein yhtään lasia. Arki valkenikin illan jälkeen aika vaivalloisesti, ja vanha tuttavuus, se morkkis, meinasi (vähän vieläkin) lykätä kapuloita toipumisrattaisiin, mutta yritän karkottaa sitä ajatuksella äidistämme hytkymässä naurusta pilven päällä seuratessaan tytärtensä ensimmäistä yhteistä baari-iltaa :) Kyllä se siitä sitten alkaa morkkiskin hälvetä. En tehnyt mitään muuta tyhmää kuin otin ne kuuluista "pari" liikaa, ja en tykkää oikein känniminästäni: Mutta summa summarum: tulipa nollattua ja tarpeeseenhan se tuli. Taas jaksaa!

Ja vielä sekin mainittava, että vaikka veljet on tositosi ihaniamukaviatärkeitä, niin se se sittenkin vasta on jotain, että omistaa siskon, ja vallankin SIKON :) 

Kevät se viimeinkin yrittää saapua, ja pieni pää on täynnä suunnitelmia moneen suuntaan, en tiedä mistä aloittaisi. Puskasuharointia ja metsänraivuutakin pitäisi, että sitten jossain vaiheessa pääsee pottiputken kanssa tamppaamaan hakkuuaukeaa. Mökilläkin olisi kaikkea "pientä", saati ne villiintyneet pensaat ylätalon pihassa... Jospa se kauan kadoksissa ollut energiakin palailisi kevänauringon ja lämpenemisen myötä.

Pitkästä aikaa myös kuva; helmikuiselta hyppäykseltä kesään Teneriffalle:

Koska asuin lapsuuteni syrjäkylällä, oli lapsuuteni maailma kohtuullisen kapea jo tapaamieni ihmisten suhteen. Toki kylä 80-luvulla oli paljon vireämpi kuin nyt, kun vakituista ympärivuotista asutustakaan ei ole enää kovin monessa talossa. Väki on vanhentunut ja siirtynyt palveluja lähemmäksi kirkonkylälle.

Kun olin lapsi, lähimmät naapurit löytyivät kilometrin ja kahden takaa. Isällä oli yhteisiä työkoneita naapurin isäntien kanssa, ja näissä asioissa naapureita tavattiinkin useimmiten. Minulle on jäänyt hyviä muistoja ja mielikuvia heistä.

Kuulin eilen, että yksi entinen naapurin isäntä oli päässyt maallisista vaivoistaan. Kuollut siis, mitäpä sitä korulauseilemaan. Hän oli mukava mies. Muistan kun voitin kerran kylän arpajaisista hedelmäkorin, jossa oli eksoottisiakin hedelmiä, tuli hän vaimoineen sitten meille kylään (sattumalta toki) ja näytti miten eksoottisempia hedelmiä käsitellään. Ihme kyllä korissa oli muutakin kuin perushedelmiä, oli sellaisiakin joiden nimiä ei edes tiedetty :)

Sukupolvenvaihdoksen myötä hän vaimoineen muutti naapurikuntaan, josta vasta ihan "vanhoilla päivillään" palasi tänne kirkonkylään kaksi aivoinfarktia läpikäyneenä, liikunta- ja osin puhekykynsäkin menettäneenä. Hän asui viimeiset vuotensa vuodeosastolla. Muistan kuinka kohtasin hänet reilu vuosi sitten siellä vuosien, vuosien tauon jälkeen. Silmissä oli iloinen, kirkas pilke kun hän pyörätuolineen rullasi luokseni, "sinä olet Elina!" Ääni oli muuttunut ihan erilaiseksi kuin lapsuudestani muistin, mutta ihan hyvin puheestaan sai selvää. Lapsiani hän tituleerasi "nuoriksi isänniksi":) Monta mieltälämmittävää jutusteluhetkeä kanssaan ohimennen vietin, kun kävin vanhempia osastolla moikkaamassa, viimeisimmäksi nyt äidin osastojaksojen aikaan. Jo kaukaa naapurinisäntä nosti kättä tervehdykseen, kun näki minun tulevan. 

Jouluaattona tapasimme ja juttelimme osaston eteisessä, kun kävimme isän kanssa äitiä moikkaamassa. Naapurin mies oli tummassa villatakissaan odottamassa taksia, joka veisi hänet ja vaimonsa tyttären luo jouluaaton viettoon, sinne vanhalle kotitilalle. Ei tainnut kukaan sittenkään arvata, että olisi jo vanhanisännän viimeinen joulu vanhan talon pitkän pirtinpöydän äärellä...

Sydämestäni tunnen ihailua ja kunnioitusta tuota vanhaa miestä kohtaan! Sitä, kuinka hän ei jäänyt sänkyyn suremaan liikuntakyvyn menetettyään tai jäänyt tuppisuuksi puheen käytyä huonoksi. Hän ei hävennyt vajavaista kehoaan tai sen rajoitteita, kun se tärkein, järki, pelasi loppuun saakka. Infarktit ja muut sairaudet eivät estäneet häntä kuitenkaan elämästä! Meissä jokaisessa pitäisi olla palanen tuollaista peräänantamatonta sisua!

On jotenkin todella haikeaa, kun tuollaisista lapsuuteni ihmisistä jättää aika. Ehkä se muistuttaa siitä, tosin nyt jo jatkuvasti rinnallakävelevästä tosiasiasta, että joskus on luovuttava omista vanhemmistakin...

Olen huono luopumaan, enkä enää häpeä sitä. Ei voi olla häpeä rakastaa.

Voiko oikeasti PÄÄTTÄÄ olevansa onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä? Minun psyykkaukseni on siinätapauksessa toiminut, kulunut viikko on ollut ...ihan kiva! Jos tämä on näin helppoa, niin tätä lisää. Minä HALUAN olla onnellinen!

No - on niitä harmaampiakin värejä pilkahdellut, mutta niistä on selvitty ja ovat paikkansa löytäneet, ei ole tarvinnut jäädä rypömään.

Tärkeä, tärkeä kokemus oli myös työterveydessä käynti, jossa ensimmäistä kertaa koin tulleeni nähdyksi ja kuulluksi. Huikaiseva tunne. Edellinen terkkari alkoi selvittää oman elämänsä vaikeita ja väsyttäviä kohtia kun minä yritin avatua omistani, miettiessäni onko tuntemani stressi ja väsymys ihan normaalia. Uusi terkkari oli kiinnostunut MINUSTA, ja muutamalla empaattisella lauseella sai minut ihan oikeasti jaksamaan ja tuntemaan toiveikkuutta! Ihan uskomatonta mitä oikeassa paikassa oikeaan aikaan sanotut sanat voi tehdä!

Ei auta kuin kääntää kasvot kohti valoa, hitot siitä vaikka huomenna sataisikin räntää!