ojanpohjalta kammettu, lauloi Timo Koivusalo aikanaan. Mä räpistelen vielä siellä ojanpohjilla enkä oikein edes tiedä huvittaako täältä enää ylös yrittääkkään. Meneehän se näinkin.

Unettomat ja vähäuniset yöt ovat onneksi takanapäin. Ne ovat vaihtuneet unientäyteisiin vähän levottomiin öihin, mutta läpinukuttuihin, kumminkin. Öisin kiipeän tikkaita, lähden alasti tai väärissä vaatteissa kouluun, myöhästyn bussista ja jään junasta väärällä asemalla tai en osaa leimata lippua. Ahdistavia unia toistuvasti nähtyinä. Viimeyönä matkasin junassa edestakaisin kahden aseman väliä, se kotiasema ois ollu niiden välissä, mut aina ajoin vahingossa ohi.

Niin - en kai kerkiä elämäni kyytiin, sitä kai unetkin yrittää minulle toitottaa? Jatkuva riittämättömyyden tunne istuu olkapäällä ja ilkkuu, en ole minkäänlainen vaimo, en äiti tai muukaan yrittäessäni olla hyvä tytär. Siinäkään en veny tarpeeksi, olen asettanut rajat niin korkealle etten niihin ylety minkäänlaisin tikkainkaan.

Koska tulee aika elää minun elämääni? Onko minulla edes oikeutta haaveilla siitä? Kun nämä kriisit ja esteet on selätetty, niin mitä sitten? Naureskeltiinkin taannoin yhden rinnallakulkijan kanssa, että ei tässä paskaojassa varmaan tarvii huolissaan olla, jos huolet meinaa loppua. Kun näistä selvitään, on elämällä jo jotain muuta takataskussa. Lasten kaameat teini-iät ja niiden loppumattomat ongelmat, ja ainahan se voi osua vaikka rintasyöpä tissistä löytymään jos muuten alkaa mennä liian mukavasti. Kyllä elämä ON.

Joo, on mulla varmaan asennevikakin. Mauruan pahaa oloani mutten kelpuuta ketään avuksi. Ehkä tästä marisemisesta on tullut mun tapa matkustaa? Pipoa kiristää ja ahdistaa välillä niin että henki käy ahtaalle, mutta niin - näillä mennään. En osaa enää edes nollata. Alkoholi ei nollaa päätä oikein ollenkaan, seksi vielä vähemmän, suklaakin vain hetkellisesti. En tiedä millä päätäni tuulettaisin että edes hetken olisi hyvä olla.

Minulla on ikävä sitä, että naurattaa niin paljon että vedet valuu silmistä ja mahaan sattuu.

Some day again, some day.

Maybe.

Äidin leuka värähtää uhmakkaasti ja hetken hän näyttää likipitäen uhmaikäiseltä pikkutytöltä letteineen. Hän maanittelee hoitajia, ettei tarvitsisi nousta syömään, sitten komentaa ja kiukuttelee. Ja lopulta alistuu hoitajien avustamana nousemaan istualleen, tosin nostettaessa kiljuen kivusta suurin äänin. Äiti syö muutaman lusikallisen lihakeittoa, sanoo ettei maita kun söi niitä siskonsa tuomia vattujakin ja hiissaa itsensä takaisin sairaalasänkyyn pitkäkseen. Takertuu sängynreunalla liki läpikuultavan hauraana ja harmaana istuvan isän käteen, kysyy moneen kertaan, että selvitäänhän me tästä koettelemuksesta, selvitäänhän.

Äiti. Minun äitini. Minun oma äitini. Äiti, joka haki minut isän kanssa lastenkodista ja toi vilttiin käärittynä vihreän Taunuksen takapenkillä kotiin. Äiti, joka laastaroi polvet ja  valvoi vieressä, kun olin kipeä. Nauroi joulujuhlissa ylpeänä  piparinpaistolle ja kuunteli kärsivällisesti pianonsoiton opettelun ja kesälomareissun hepokatit. Äiti, jonka jakkuun kiinnitin lyyran, äiti joka kilisti shampanjalla häissäni, äiti, joka kutoi ensimmäiselle lapsenlapselleen pieniä villanuttuja triplakappalein, kun ei osannut päättää mikä olisi paras malli.

Nyt äiti makaa vuodeosaston sähkösängyssä ja on kipeä. Sydän ei oikein jaksa  ja selkärangassa on murtuma kaatumisen jäljiltä. On parempia päiviä ja sitten niitä tämän päivän kaltaisia, jolloin pienikin toivonpilkahdus paremmasta tallotaan murusiksi. Ei tiedä mitä toivoisi, ei osaa kuin olla. Päivä päivän jälkeen kiertää tuttua kehää kuin jumiin jäänyt flipperin kuula. Töihin, kotiin, isälle, äidille, töihin, kotiin, isälle, äidille...

Epätoivo ja väsymys imaisee toisina öinä leijonanosan nukkumatin unihiekasta ja jättää pyörimään lakanoihin poski kyynelistä kylmällä tyynyllä. Pitää vain jaksaa. Toisinaan sallin itselleni muutaman minuutin tekstariromahduksen lähimmille ja imen itseeni vastauksista voimia. Toisinaan olen yhtä uhmakas kuin äiti pakon edessä, varmasti yhtä lapsellinenkin.

En haluaisi luopua, en nyt, en kai koskaan.

En ole saanut itsestäni aikoihin ulos mitään kirjallista. Kokonaista kaksi kuukautta, jolloin en ole saanut aikaiseksi päivityksen päivitystä. Iik ja apua. Vaan kun ei kirjoituta niin ei kirjoituta. Olisi kivaa tietysti jaksaa naputella, jäisihän siitä itsellekin jotain muistoksi eletystä elämästä, vaan onko se aina niin tarpeellista kaikkea muistaakaan ja voida uudelleen muistoissaan elää. Joitain helmihetkiä ehkä joo, mutta tavallisen tylsää arjessa kahlaamista - ehkä ei.

Sitä tämä elo on ollut. Nelipäiväistä työviikkoa, ja sinä vapaapäivänä hoidan vanhusten asioita ja asiointia ja omaa huushollia sikäli kun kätevä emäntä on ollut alkuviikosta laiskana. Ei mitään sen ihmeellisempää, ehkä aavistuksen alavireistä, mutta sehän on oikeastaan normaalia vaan, kun valo väistyy ja päivät lyhenee.

Ei tämän ihmeellisempää sydämellä nytkään. Kuhan vaan olen ja möllötän. (ja siinä sivussa kävin vihdoinkin kuulemassa Eput livenä, parhautta!)

Näin kulutan aikaa
maatessani alla tämän taivaan
josta pilvet tekevät harmaan
sen tiedän, varmaan takana sinisten
silmieni päätäni vaivaan
alla tämän taivaan
kun kuluttelen aikaa, kun kuluttelen aikaa

Ja mä poltan tupakan ja sitten toisen tupakan
ja sitten mietin; josko soittaisin jollekin
ei kukaan soita minulle, soittaisinko sinulle
kun et kuitenkaan pääsisi tulemaan
ja makaan selälläni, minun kelloni raksuttaa
pikkuhiljaa naksuttaa
Olen yksin tämän perjantain,
vietän yksin tämän perjantain,
tämän pitkän perjantain

Takana sinisten
silmieni tiedän värin taivaan
sillä päätä vaivaan,
tiedän värin taivaan,
tiedän värin taivaan

Päivä illaksi muuttuu,
pelkään että kelloni puuttuu,
itsekseen ajan kulkuun suuttuu
Lakkaa lyömästä,
sitten syömästä aikaa pois
ei riitä että jätättää minut perjantaihin
jättää, loputtomaan perjantaihin
jättää, loputtomaan perjantaihin

Ja mä poltan tupakan ja sitten toisen tupakan
ja sitten mietin; josko soittaisin jollekin
ei kukaan soita minulle, soittaisinko sinulle
kun et kuitenkaan pääsisi tulemaan
ja makaan selälläni, minun kelloni raksuttaa
pikkuhiljaa naksuttaa
Olen yksin tämän perjantain,
vietän yksin tämän perjantain,
tämän pitkän perjantain

Takana sinisten
silmieni tiedän värin taivaan
sillä päätä vaivaan,

Tiedän värin taivaan...

Eppu Normaali - Näin kulutan aikaa


 

Lomalla viimeistä viikkoa. Johan tästä taitaa töihinkin joutaa, pikkuhiljaa. Tarpeeseen ovat nämä päivät tulleet, siitä ei mihinkään pääse.

Täällä alkoi koulut tosi aikaisin ja niinpä lapaset ovatkin jo täyden viikon ja yhden päivän olleet koululaisia. Kaikki, se ihanpieni kuopuskin vetää repun selkään aamuvarhain ja lähtee pikkujaloillaan taivaltamaan kolmen kilsan matkan kouluun. Alku aina hankalaa, mutta ihmeen reippaasti nuorimmainenkin on koulunalusta suoriutunut. Ehkä hieman normaalia väsyneempi ja sitämyötä kärttyisempi poika on ollut, mutta eiköhän kaikkeen totu.

Uutena kesäelämyksenä olin Rönnillä lavatansseissa, Reijo Taipale lauloi. Hassua, Rönnin ohi olen ajanut kymmeniä kertoja, mutta nyt vasta ensimmäistä kertaa sisällä! Oli hauska extempore-elämys. Työkaveri soitti, et puolen tunnin päästä ois lähtö, lähdetkö säkin... eka olin et eeeee-eeen, mut sieltäpä itseni löysin :) Ja hyvä että löysin, oli varsin mukava ilta. Tosin se viimeinen siideri oli taas jälleen kerran liikaa ja kylläpä se ihan rehellisen hutikan puolelle meni loppuillasta. Eipä olekaan tullut humalassa oltua sitten viimevuoden lokakuun. Krapulapäivä oli tasan yhtä tylsä kuin muistinkin, mutta onneksi kuitenkaan ei mitään hirveitä koomia kiskottu, olotkin häipyi nukkumalla aika nopeasti.

Sellaisia, nyt suunnittelemaan vikan lomaviikonlopun ohjelmaa...

Kummasti ne sopivina annoksina nautittuina kirkastavat arjen mollisointuja. Nyt siis kolmatta viikkoa lomalaisena, tämän viikon jälkeen vielä toinen mokoma lomaa jäljellä. Ihanaa, oikeasti. Olen niin kaivannut tätä ja tällä kolmannella viikolla olen jo onnistunut ravistamaan aikataulutuksetkin olaltani. Olen ja möllötän, teen jos siltä tuntuu. Lepään. Vanun sängyssä aamulla heräämisen jälkeen - tajusin, etten ole tehnyt sitäkään kuukausiin! Ainainen kiire on laittanut pomppaamaan aropupuna heräämisen jälkeen ylös. NAUTIN TÄSTÄ. KOVASTI.

Mitä kesään on sitten mahtunut? Mukavaa mökkeilyä ja aittatyömaata ainakin. Ihan hyvin on aitta edistynyt, kohta pääsee jo sisustamaan. Lattiat pitää vielä lakata ja sähkötyöt tehdä, sitten saan alkaa ripustamaan verhoja ja kasaamaan kalusteita. Oon haalinut esim. sänkyjä jo pitkän aikaa sitten toiseen aittaan varastoon, ja niistä pitäisi alkaa katsomaan, mitä saadaan aikaiseksi. Ensimmäiset sisustusostokin olen jo tehnyt :)

Yhtenä päivänä retkeiltiin ystäväperheen kanssa Puuhamaassa. Ihan mukava paikka joo ja lapset viihtyivät hyvin, mutta huomasin annostukseni lapsiperhehelv...kohteita täyttyneen. Saan melkein näppylöitä niistä. Mutta lasten vuoksi lupaan vielä muutaman vuoden kestää huvipuistohörpellystä pari kertaa vuodessa... Eikä kaukana ole enää sekään aika, kun saan tiputtaa lapset portille ja hakea pois illalla! Isot jo varmasti noin selviäisivätkin...

Enää yksi kokonainen viikko, ja sitten alkaa pojilla koulu. Esikoinen aloittaa ala-asteen viimeisen luokan ja kuopus ensimmäisen. Jännää.

Että elämä varsin mallillaan taas. Viikonlopuksi saan siskoni ensimmäistä kertaa meille kyläilemään, se on ehdottomasti hymyn huulille nostava asia. Mukava viettää aikaa yhdessä, se on sitä "sitoutumista", "yhteenkasvamista", miten sitä nyt sanoisi... Tärkeää eniveis.

Nyt jatkuu lomalaisen päivä leppoisasti terkkarin ja apteekin (kesäinen tuhellus iski) kautta ystävän luokse päiväkahvittelemaan.

Hyvää päivän jatkoa juuri SINULLE :)