Elämä on. Juupajuu, jaapa jaa. Trallalallalaa.
]]>
Isän kanssa oleminen on käynyt jotenkin hyvin raskaaksi minulle. Äidin ikävä nousee potenssiin sata aina isää tavatessa. Isä on äidin kuoleman jälkeen menettänyt viimeisenkin elämänhalunsa, ja on todella raskasta seuraa. Äiti sentään välillä kysyi, mitä minulle kuuluu ja miten jaksan, isä kertoo vain oman pahan olonsa. Syvästi masentunut ihminen ei osaa muuta ajatella, pitäisihän se minun aikuisena ihmisenä ymmärtää. Itsekin uupuneena ja alavireisenä en vain tahdo jaksaa ymmärtää.
Yritin keventää taakkaani sillä, että olisin siirtänyt omaishoitajuutta veljelle. Tuntuu jotenkin hassulta, että minä perheellisenä ja täyttä työaikaa tekevänä juoksen vielä ylimääräisenä isän asiat, kun veljen päivät kuluvat maaten ja kattoon syljeskellen. Samalla olisi saatu hänelle vähän rahallista tuloa ja järjellistä tekemistä; tehtävä, jossa olisi voinut tuntea olevansa tarpeellinen. Raha-asioiden hoitoa olisin jatkanut edelleen. Asioitamme hoitanut omaishoidonohjaaja jäi eläkkeelle, ja seuraajansa oli jo uupunut työtaakkansa alle, ja oli todella tyly puhelimessa. Hävettää tunnustaa, että sen puhelun jälkeen sulkeuduin 10 minuutiksi työpaikan vessaan parkumaan. Toivoisin omaishoidon ohjaajalta TUKEA ja apua, en suoranaista v***uilua siitä, kuinka sote-isäntäkunnassa ei tälläistä naapuriapu-tukea makseta ollenkaan, mutta meidän kummallinen pikkukunta sitä maksaa ja hänen työtaakkansa ohella pitää vielä nekin asiat hoitaa. En aio enää häiritä Hänen Ylhäisyyttään Omaishoidon Ohjaajaa, ettei vallan uuvu. (*rumia sanoja, monta*) Eli nyt vaan jatketaan näin hamaan burnouttiin saakka. Kiitos *rumasana* tyhjästä.
Kai uupumus teki taudille hyvän alustan pesiytyä, kun sairastuin ripuliin ja sen jälkeen kuumeeseen, joka kesti 3 päivää. Tänään ensimmäinen kuumeton päivä, kai, toivottavasti. Olo ei vielä ole ihan häävi, mutta jaksoin hautausmaalle lähteä kukkaset viemään sentään. Ikävä on kova. Paulaäidin kaipuu on ja pysyy sekin, mutta lapsuudenäidin ikävä on tänään suoranaista kipua. Tämänkin kanssa oppii elämään, muttei ihan vielä.
]]>
Tänään sain jostain virtaa vetää ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin lenkkarit jalkaan lähteä kylänlenkille puoliskon kanssa. Veljen nurkilla kävellessämme keksin soittaa hänelle ja kysyä lähteekö samaa matkaa meille syömään. Lähtihän veli. On ollut yli ½ vuotta selvinpäin, mikä on upea asia. Ehkä jonain päivänä lakkaan pelkäämästä repsahdustaan, mutta voi olla, että se pelko säilyy. En tiedä onko terveysongelmia vai mistä johtuu veljen todella epävarma kävely, eka kilometri oli ihan tuskaa, kun sai jatkuvasti odotella, mies oli kuin kuukävelyllä. Sitten jo vähän helpotti ja kun kaksmetrisen kone lähti käyntiin, käveli kalkkiviivoilla ohitsekin pitkillä jaloillaan. Muutenkin miehen olemus koheni muutaman tunnin visiitillä selvästi, Sisu-kissan tarjoama kehruuterapia laittoi viimeistään palikat järjestykseen.
Syönnin jälkeen puolisko kävi hakemassa isänkin meille kahville. Isä saapui niin läpikuultavan hauraana ja huterana, että sydämeen koski. Äänensäkin oli kuin kuiskaus. Tuntien kuluessa asia kuitenkin hänelläkin koheni, juteltiin vanhoja ja olevia ja tulevia, sai haastella vävynsä kanssa maailman asioita ja historiaa, ja selvästi isä nautti saadessaan olla molempien lastensa seurassa. Ihan silminnähden isä muuttui taas näkyväksi ja kuuluvaksi, oli ihan toinen mies, kun saatoin hänet äsken kotiin.
Olen iloinen huomatessani onnistuneeni piristämään heitä, mutta toisaalta taas minulla on nyt vähän uupunut olo ja se VASTUU painaa raskaana - näin konkreettisesti taas miten ISO rooli minulla on veljen ja isän elämässä, minun PITÄÄ jaksaa! Ja samaan hengenvetoon hiljainen ajatus, entä jos en jaksa...ei, se ei ole edes vaihtoehto. Pitää jaksaa. Toivon löytäväni itselleni jonkun keinon tankata jaksamista ja postiivista energiaa, en halua muuttua pikkuhiljaa kitkeräksi ja katkeraksi.
Tämä elämä nyt vaan menee nyt näin. Mun vuoro tulee joskus, ja jos ei tule, niin meneehän se yksi elämä näinkin :) Jos edes niitä pieniä onnenmurusia osaisi arvostaa, silloin kun niitä edessä kimaltelee.
]]>En tiedä osaanko koskaan sitä isälle kertoa, miten paljon arvostan, kunnioitan, ihailen ja rakastan häntä. Taas huomasin sen, kun vietimme sunnuntaipäivää yhdessä ajellen lähikuntaan pikkuteitä pitkin. Isä oli ensin vähän lähtöä vastaan, "viitsiikö sitä", mutta alkuun päästyämme hänelle suorastaan tulvi muistoja vanhasta tiestä, kertoili kuinka oli aikanaan sitä moottoripyörällä ajanut ja muistipa tarkkaan pari paikkaa, missä oli pyörää tai vanhaa mossea korjattukin joskus tien päällä :) Vanha mies suorastaan hehkui ja minä takapenkiltä katselin melkein tippa linssissä tuota rakasta ihmistä. Ja reissun päätteeksi käytiin moikkaamassa äitiä vuodeosastolla; hänkin oli oikein pirteänä!
Onneksi minulla on kaikki tämä RAKKAUS. Tällä jaksaa.
<3
]]>Äidin kirje tyttärelle
” Rakas tyttäreni.
Sinä päivänä, kun huomaat minun tulleen vanhaksi, pyydän sinulta kärsivällisyyttä, mutta ennen kaikkea toivon, että ymmärtäisit mitä käyn läpi:
Jos jutellessamme toistan samaa asiaa uudestaan ja uudestaan satoja kertoja, älä keskeytä sanoen,”sanoit saman asia juuri äsken”, pyydän, vain kuuntele. Yritä muistaa ne kerrat, kun olit pieni ja luin sinulle samat tarinat ilta illan jälkeen, kunnes nukahdit.
Jos en halua peseytyä, älä ole vihainen, äläkä nolaa minua. Muistele miten juoksin perässäsi yrittäen keksiä tekosyitä ja houkuttelin sinua suihkuun, kun olit ihan pieni.
Kun huomaat, miten tietämätön olen nykyteknologiasta, anna minulle aikaa oppia, äläkä katso minua ”sillä tavalla”..muista kultapieni, minä kärsivällisesti opetin sinulle monia asoita, kuten miten syödään, puetaan, kammataan hiukset ja selviydytään päivittäisistä asioista..
Sinä päivänä kun huomaat minun tulleen vanhaksi, pyydän sinua kärsivällisesti miettimään, mitä käyn läpi....
Jos joskus kadotan keskustelumme ”punaisen langan”, anna minulle aikaa löytää se, ja jos en muista, älä ole hermostunut, kärsimätön ja epäkohtelias. Kunhan vain tiedät sydämessäsi, että tärkeintä minulle on saada olla kanssasi.
Ja kun vanhat, väsyneet jalkani eivät jaksa enää liikkua niin nopeasti kuin ennen, anna minulle kätesi tuekseni samalla tavalla kuin minä tuin sinua kun opettelit kävelemään.
Kun nuo päivät tulevat, älä ole surullinen, ole vain kanssani ja ymmärrä minua kunnes pääsen tieni loppuun rakastettuna.
Minä arvostan ja kiitän sinua kaikesta ilosta ja ajasta jonka vietät kanssani.
Sillä rakkaudella ja hymyllä, joka minulla on aina ollut sinua varten, haluan sanoa, rakastan sinua tyttäreni.”
]]>Tavallaan on mukava lukea päiväkirjan sivuilta sitä, mitä oli silloin. Mutta toisaalta taas... onko kaikkea tarpeellista muistaa? Jos mieleni on päästänyt asiasta irti ja sen unohtanut, mitä järkeä minun on se taas palauttaa lukemalla päähäni pyörimään? Haluan muistaa hyvät ja iloiset asiat, enkä niitä pimeitä päiviä, vaikka toki selvää on, että sellasiakin jokaisen elämään mahtuu. Onko se taas sitten ihan tyhmää, ettei halua muistaa sitä, mikä oli vaikeaa ja ikävää? Kun elämä ei kuitenkaan voi olla pelkkää auringonpaisteista kadunreunaa...
Tein tietoisen päätöksen, että joidenkin elämäni asioiden, osin jo unohtuneiden, annan olla ja unohdan. For good. Kaikkea ei tarvitse ikuisesti kantaa mukanaan, ihanan vapauttavaa. Otan reppuuni mieluummin ne asiat, jotka saavat hymyilemaan, kuin ne, jotka saavat otsan kurtistumaan! Käytännössä tämä tarkoittaa muutamaa harventunutta sivua päiväkirjassani, mutta so what, päästän itseni vapaaksi niistä muistoista!
Tämä meneillään oleva elämänvaihe - en tiedä mitä tästäkään jälkeenpäin haluaisin muistaa. Hoitelisin lempein käsin ketä tahansa mummoa ja paappaa, mutta kun ne on nämä omat, elämäni peruspilarit jotka natisten ovat murtumassa ... paha rasti. Tosi paha. On niin vaikeaa osata suhtautua "oikein". Kun yrittää jaksaa ymmärtää ja väistellä pahimmat väsymyksestä kimpoavat nuolet, mutta kun kuitenkin on vain tälläinen yksinkertainen ihminen, niin liian helposti ne piikit pistää ja asiat ottaa liian raskaasti kantaakseen. Ja onhan tässä nielekselemistä; päivät ryömivät kohti vääjäämätöntä loppuaan vanhemmilla eikä ole mitään, EI MITÄÄN, jolla ne jäljelläolevat saisin kirkastettua. He ovat antaneet periksi, käpertyneet surkeuteensa, päättäneet etteivät tee enää mitään, jossa vahingossa piristyisi. Eivät pysty. Eivät jaksa. Eivät halua. Iänkaikkiset harmaat kasvot, syviä luovuttaneita huokauksia... Vierelläkulkijan osakaan ei ole ihan helppo.
Silti tässä mennään. Kohti kesää ja vihreitä niittyjä, hiirenkorvia ja narsisseja. Sinivuokot kukkivat jo suurina sinisinä ryppäinä ja pellonreunat ovat keltaisenaan leskenlehdistä. Pihan viimeinen lumikasa sulanee iltapäiväauringossa jo pois. Onneksi on paljon mukavaakin ajateltavaa ja suunnitelmia mökillä ja vaikka mitä. Niiden voimalla eteenpäin.
]]>